Johtamisen vuosikatsaus, osa 1: Mitä demokratialle ja demokraattiselle johtajuudelle on tapahtunut armon vuonna 2021?

Olen oman työni puolesta seurannut läheltä johtajuuden ja johtamisen kehittymistä jo lähes 30 vuoden ajan niin kouluttajana, johtamisen valmentajana ja johtajien mentorina. Tässä kirjoitussarjassani pyrin tuomaan esille omia huomioitani johtajuuden trendeistä ja tapahtumista sekä poliittisen johtamisen että organisaatioiden ja henkilöstöjohtamisen kautta. Tässä ensimmäisessä osassa keskityn poliittiseen johtamiseen.

”Itse asiassa autoritäärisyys on sekä Venäjällä ja Kiinassa eksistentiaalinen eli valtion olemassaoloon liittyvä kysymys”

Poliittista johtamista tarkasteltaessa vuosi 2021 oli varsin surullinen vuosi. Demokratia on osoittanut taantumisen merkkejä ympäri maapalloa. Tietysti taantuminen on alkanut useimmissa tapauksissa jo aikaisemmin, mutta vuonna 2021 muutos epädemokraattiseen suuntaan on sementoitunut monissa valtioissa. Tarkasteltaessa maailman suurvaltoja tämä kehitys näkyy erittäin hyvin. Tietenkin Venäjä ja Kiina ovat tässä yhteydessä aivan oma lukunsa, sillä niitä ei koskaan ole voitu missään mielessä kutsua demokraattisesti johdetuiksi valtioiksi. Näissä kahdessa idän suurvallassa ei koskaan ole ollut eikä koskaan tule olemaankaan demokratiaa. Valtiojohtajien tittelit ovat vaihdelleet tsaareista ja keisareista puoluejohtajiin ja presidentteihin, mutta tosiasiallisesti johtajat ovat toimineet tittelistä riippumatta yhtä itsevaltaisesti ja autoritäärisesti halliten. Itse asiassa autoritäärisyys on sekä Venäjällä ja Kiinassa eräänlainen eksistentiaalinen eli valtion olemassaoloon liittyvä kysymys. Demokraattinen kehitys voisi näissä maissa, etenkin niiden johtajien mielestä, johtaa maiden pirstoutumiseen. Venäjällähän tämä koettiin jo 1990-luvun alussa, kun Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatshov pyrki antamaan lisää vapautta ja demokratiaa kansalleen. Hänen tarkoituksenaan oli vapauttaa erityisesti taloutta ja kiihdyttää taloudellista toimeliaisuutta, mutta kehitys johti ”mopon karkaamiseen käsistä” Neuvostoliittoon väkisin liitettyjen kansojen alkaessa vaatia itsenäisyyttä itselleen. Tämä käytännössä johti Neuvostoliiton hajoamiseen vuonna 1991 maan raja-alueiden itsenäistyessä. Nyky-Kiinan ja -Venäjän johtajille tämä tapaus varmasti toimii hyvinkin varoittavana esimerkkinä mahdollisesta tulevaisuudesta. Näin demokratia ja demokraattinen johtaminen ovat heille suurimpia kirosanoja.

Heti Neuvostoliiton hajottua ja Venäjän synnyttyä sen raunioista siellä oli mahdollisuus demokratian kehittymiseen, mutta Venäjän ensimmäinen presidentti Boris Jeltsin tyrehdytti tämän kehityksen varsin pian. Hän pelkäsi vaalitappiota presidentinvaaleissa niin paljon, että lupasi myydä valtion omaisuutta ja valtionyhtiöitä halvalla tai antaa jopa ilmaiseksi niille entisille puoluepampuille ja armeijan johtajille, jotka tukisivat häntä näissä vaaleissa. Näin valtion omaisuutta jaettiin valtavia määriä harvojen oligarkkien käsiin. Tämä johti siihen, että Venäjästä muodostui orastavan demokratian sijaan käytännössä ”hyvävelisysteemillä” hallittu institutionaalinen kleptokratia. Vastaavanlainen ”varkaiden” kulttuuri on levinnyt koko venäläiseen yhteiskuntaan. Kaikki venäläiset tietävät poliitikkojen ja virkamiesten yleisesti valehtelevan tai ainakin muuntelevan totuutta sekä olevan persoja lahjonnalle. Korruptiosta ja valheista onkin tullut eräänlainen maantapa. Tämä kaikki on estänyt paitsi johtamiskulttuurin ja yhteiskunnan demokratisoitumista niin myös Venäjän talouden uudistamista, kasvamista ja talouden pohjan monipuolistumista. Nykyisen presidentin Vladimirin Putinin aikana tämä autoritäärinen kehitys on voimistunut entisestään. Nykyään Venäjää voidaankin kutsua jo autoritääriseksi kleptokratiaksi ja Putinia entisten Pietarin judokavereiden, entisten KGB-kollegojen sekä armeijan ja tiedusteluorganisaatioiden tukemaksi itsevaltaiseksi diktaattoriksi. Tästä osoituksena on se, että oppositiovoimat on valtion väkivaltakoneiston julmilla otteilla pistetty kuriin, oikeuslaitos on täysin poliittisessa ohjauksessa, vapaat kansalaisjärjestöt ja tutkijat, kuten mm. Memorial, on julistettu ”vieraan vallan agentteihin” perustuvilla laintulkinnoilla ja listauksilla laittomiksi sekä vapaa media on lähes täysin tukahdutettu. Vuoden 2021 aikana tämä kehityskulku näkyi erityisen hyvin. Nykyinen Venäjän johto, erityisesti presidentti Putin itse, haikailee vanhaa Neuvostoliittoa takaisin joko hyvällä tai pahalla uhkailemalla tällä ristiretkellään jopa naapurimaitaan, erityisesti Ukrainaa, sotilaallisella hyökkäyksellään. Tätä entisen maailman ihannointia symbolisoi hyvin myös se, että historiaa on valtion johdon puolelta alettu kirjoittaa uudelleen mm. nostamalla Stalinia jalustalle suureksi maanisäksi hänen anisoistaan Venäjän johtajana pyrkien samalla unohtamaan hänen hirmutoimensa kymmenien miljoonien venäläisten tapattamisessa sekä orjuuttamisessa pakkotyössä.

Tilanne demokratian ja demokraattisen johtamisen edistymisessä ei näytä hyvältä toisessakaan idän jättiläisessä, Kiinassa. Vapauduttuaan keisarivallan ikeestä ja toisen maailmansodan aikaisesta japanilaisten julmasta miehityksestä Kiina ajautui tiukkaan kommunistiseen yksipuoluediktatuuriin. Pahin tilanne kiinalaisille oli 1960- ja -70-luvuilla Mao Zedongin masinoiman ”kulttuurivallankumouksen” ja ”suuren harppauksen” aikaan, jolloin kymmeniä miljoonia kiinalaisia kuoli joko nälkään, vankeuteen tai valtiollisesti johdetun väkivallan uhreina. Maoa voidaan pitääkin sen kyseenalaisen diktaattorilistan ylivoimaisena kärkenä, missä lasketaan, kuinka paljon he ovat tapattaneet valtansa aikana omia kansalaisiaan. Maon kuoleman ja ns. ”Neljän koplan” tuhoutumisen jälkeen Kiinassa virisi pieni demokratian liekki, mutta se tukahdutettiin verisesti Tianmenin aukion verilöylyssä vuonna 1989. Nyky-Kiinan johtajana toimii presidentti ja kommunistisen puolueen pääsihteeri Xi Jinping, jonka tavoitteena on nostaa Kiina maailman suurimmaksi mahdiksi. Tämä on tarkoitus toteuttaa armeijaa vahvistamalla, käyttämällä kauppaa vaikutusvallan laajentamisen aseena ja yhdistämällä Kiinan ”historiallinen” alue liittämällä siihen ”kapinallinen maakunta” Taiwan sekä valtaamalla röyhkeästi itselleen Etelä-Kiinan merialueen. Xi:n muita tavoitteita on muokata kansa samaan muottiin kuuluvaksi ihmismassaksi jatkuvaa valvontaa lisäämällä sekä tukahduttaa kaikenlainen vapaa ajattelu ja demokratia suitsimalla mediaa ja etenkin somea. Tästä politiikasta ovat jo nyt kärsineet lukuisat Kiinan vähemmistökansat, kuten esimerkiksi uiguurit sekä viimeinen Kiinan edes jollain asteella demokraattisesti hallittu alue Hong Kong. Brittien kanssa solmitun liittymissopimuksen mukaan Hong Kongia pitkään mainostettiin sloganilla ”yksi maa ja kaksi järjestelmää”, mutta se on vähitellen muuttunut käsitteeseen ”yksi maa ja mätä järjestelmä”. Vuosi 2021 oli erityisen rankka Hong Kongin demokratialla, jota tosi asiassa enää ei edes ole olemassa. Kiina on onnistunut hävittämään lähes kaikki merkit siitä. Lisäksi vuonna 2021 näkyi viitteitä siitä, että presidentti Xi:n ympärille ollaan rakentamassa myös henkilökulttia. Näistä henkilökulteistahan kiinalaisilla on paljon kokemusta jo keisariajoista ja Maon johtamisvuosista lähtien, vaikka paradoksaalisesti kyllä maan hallinto onkin kieltänyt nuoria fanittamasta nykypäivän pop- ja elokuvatähtiä. Ehkä maan johto tällä päätöksellä tahtoo, että Xi olisi se ainoa ”stara”, jota Kiinassa pitää fanittaa.

Demokratian kehityksen ja demokraattisen johtamisen tilanne ei ole ollut paljon parempi vuonna 2021 demokratioiksi itseään nimittävissä suurvalloissa Intiassa ja Yhdysvalloissa. Maailman suurimmassa demokratiassa Intiassa valtaan nousi vuoden 2019 parlamenttivaaleissa hindunationalistinen BJP-puolue, jonka johtaja Narendra Modi nousi jättivaltion pääministeriksi. BJP:tä voidaan pitää avoimen hindurasistisena puolueena, joka ajaa Intian vähemmistökulttuurien ja -uskontojen aseman heikentämistä. Tämä on näkynyt mm. hinduja suosivien lakien ja sääntöjen laatimisena sekä vähemmistöuskonnoille annettujen oikeuksien heikentämisenä. Tähän on pyritty myös vahvistamalla vähemmistöjen valvontaa ja kontrollointia mm. antamalla poliisille lisävaltuuksia. lisäämällä kaupunkien valvontakameroita sekä kehittämällä erilaisia kasvojen tunnistamisjärjestelmiä. Lisäksi pääministeri Modi on karismaattisena populistina pyrkinyt lisäämään omaa valtaansa yli pääministerille sallittujen valtuuksien.

”Yhdysvaltojenkaan tilanne ei demokratian näkökulmasta näytä hyvältä vuonna 2021”

Toisen maailmansodan jälkeen maailman demokratian esitaistelijana ja suojelijana kärkkäänä esiintyvän Yhdysvaltojenkaan tilanne ei demokratian toiminnan näkökulmasta ole näyttänyt hyvältä vuonna 2021. Tilanne on jopa niin huolestuttava, että Tukholmassa päämajaansa pitävä kansainvälinen demokratiainstituutti (IDEA) on maailman valtioiden demokratioiden tilaa peilaavassa raportissaan liittänyt Yhdysvallat ensimmäistä kertaa maan historian aikana ”taantuvien demokratioiden” joukkoon. Järjestön mukaan Yhdysvaltain demokratian taantuminen alkoi jo vuonna 2019, mutta historiallinen käänne pahempaan tapahtui vuosina 2020–21, kun entinen presidentti Donald Trump kyseenalaisti puheillaan ja toimillaan vuoden 2020 presidentinvaalien tulokset maassa. Maan demokratiaa hankaloittavat myös näin eurooppalaisittain vähintäänkin erikoiset ja ihmisten osallistumista rajoittavat vaalilait, äänioikeutettujen varsin hankala ennakkokirjaaminen äänestäjiksi, kansan suuri ja yhä kasvava polarisaatio sekä kaiken huipuksi kongressitalon valtaus 6.1.2021. Nämä kaikki tekijät ovat johtaneet Yhdysvaltain demokratian suureen uskottavuuskriisiin. Jotkut amerikkalaiset tutkijat ovat jopa väläytelleet sisällissodan riskien kohonneen maassa. Demokraattisella johtamisella on siis Yhdysvalloissa edessä suuria haasteita.

Demokraattisen johtamisen kehityksessä ei meillä eurooppalaisillakaan ole vuonna 2021 paljonkaan aihetta rinnan röyhistelyyn. Euroopan lähialueille on syntynyt 2000-luvulla yksi autoritäärisesti johdettu valtio eli Recep Tayyip Erdoganin johtama Turkki. Kaiken huipuksi Euroopan keskelle on muodostunut täysiverinen ja väkivaltainen diktatuuri eli vuoden 2020 Valko-Venäjän presidentinvaalien todellisen tuloksen kieltävä ja tulosten väärentämisyrityksen jälkeen vallastaan jääräpäisesti kiinni pitävä Aleksandr Lukašenka. Jopa demokratiaa ainakin julkisesti korostavan Euroopan Unionin sisälläkin demokratia on mennyt takapakkia, sillä EU:ssa on kaksi demokratian rajoja koettelevaa jäsenvaltiota, Unkari ja Puola. Molemmissa maissa valtaan nousseet ultrapopulistiset puolueet ovat tietoisesti lytänneet EU:ssa yhteisesti hyväksyttäjä periaatteita muuttamalla lakejaan epädemokraattiseen suuntaan mm. rajoittamalla vapaan median toimintamahdollisuuksia sekä puuttumalla tuomioistuinten riippumattomuuteen nimittämällä tuomioistuimiin tuomareiksi valtaapitäville mieleisiä tuomareita. EU:n perusrakenteiden ja demokraattisen johtamisen ponnettomuutta korostaa hyvin se, että EU ei ole pystynyt millään tavoin estämään ja hillitsemään Unkarin ja Puolan EU:n keskeisiä ydinperiaatteita kohtaan osoittamaa halveksivaa toimintaa.

”Suomessa demokraattisen johtamisen perinteet ovat jo varsin kaukaa, vaikka on meilläkin tänä aikana ollut monia ”kupruja”

Miten sitten meillä Suomessa demokratia on kehittynyt ja demokraattinen johtaminen on toiminut pandemiakurimuksen alla vuonna 2021? Suomessa demokraattisen johtamisen perinteet ovat jo varsin kaukaa, vaikka on meilläkin tänä aikana ollut monia ”kupruja”, kuten esimerkiksi kansalaissodan jälkiselvittelyn, 1930-luvun äärioikeistouhan sekä Kekkosen ajan suomettumisen ja poikkeuslakien aikoihin. Meillä koko korona-ajan on hallinnut suhteellisen kokematon hallitus kokemattomine ministereineen. Mielestäni Sanna Marinin hallitus on onnistunut hallitustoimissaan etenkin vuoden 2020 alkupuolella varsin hyvin, tosin vuonna 2021 ote on alkanut välillä lipsua ministereiden ja virkamiesten sooloillessa vähän liikaakin. Välillä tuntuu hallituksella johtajuus olevan täysin hukassa jonkun ministerin tai virkamiehen lausuessa sitä ja toisen taas samasta asiasta jotain muuta. Lisäksi STM:n, THL:n ja avien välinen yhteistyö välillä tuntuu pahastikin pätkivän. Toiminnan koordinoinnissa, synkronoinnissa ja johtamisvastuissa eivät siis aina asiat ole olleet kohdillaan. Tämä on toisinaan johtanut epäselviin ja jopa toisensa poissulkeviin päätöksiin ja ohjeisiin. Ei siis ihmekään, että kansa on välillä ollut täysin pihalla päätösten käytännön toteuttamisessa. Onneksi me suomalaiset olemme (ehkä liiankin) auktoriteetteja ja sääntöjä kunnioittavaa kansaa. Sen sijaan median toimintaan olen ollut koronavuosien aikana varsin pettynyt. Lähes koko Marinin hallituksen aikana toimittajat ovat käsitelleet hallituksen toimintaa silkkihanskoin ja myötäillen, vaikka kritiikkiä olisi voinut monesti enemmänkin antaa ja vaatia ministereiltä ja virkamiehiltä moniin kysymyksiin selviä vastauksia. Vasta syksyn 2021 aikana on tapahtunut median uutisoinnissa hieman kriittisempää otetta hallitusta ja virkamiehiä kohtaan. Ehkä päätoimittajat ovat antaneet toimittajille hieman enemmän liekaa…

”Demokraattisissa yhteiskunnissa kaikilla yhteiskunnan jäsenillä on vastuu siitä, että demokratia elää ja voi hyvin”

Tässä nyt joitakin havaintojani vuoden 2021 poliittisesta johtamisesta eri puolelta maapalloamme. Paljon olisi toki voinut lisääkin tuoda esille, mutta päätin kertoa vain joitain pääasioita. Tähän loppuun on kuitenkin vielä hyvä kerrata demokratian perusajatus. Demokratian perusperiaatteenahan on, että hallintovallan edustajat nousevat kansan joukosta hallintovallan toteuttaessa kansan tahtoa. Tämä johtaa siihen, että demokraattinen johtaminen on taitolaji, jota kaikki johtajat eivät osaa tai tahdo osata. IDEAn mukaan maailman valtioista tällä hetkellä vain murto-osa on ns. todellisia demokratioita. Aikoinaan jo Winston Churchill sanoi viisaasti häneltä kysyttäessä parasta valtion hallintomallia, että demokratia on huonoista vaihtoehdoista kaikista valuvioista huolimatta se paras hallintomalli. Platonin teoksessaan ”Valtio” ehdottama asiantuntijajohtajuus tai Macchiavellin kirjassaan ”Ruhtinas” esiintuoma autoritäärinen johtajuus eivät hänen mielestään pitkälle kanna. Mutta jotta demokratia ja demokraattinen johtaminen toimisivat hyvin, se edellyttää poliittisilta johtajilta ja heidän tukenaan toimivilta virkamiehiltä vastuun ottamista tekemistään päätöksistä ja toimista sekä myös tämän vastuun kantamista haasteellisissakin tilanteissa. Lisäksi pitää muistaa myös se, että demokraattisissa yhteiskunnissa myös kaikilla muillakin yhteiskunnan jäsenillä on vastuu siitä, että demokratia elää ja voi hyvin. Tätä vastuuta pitää ottaa erityisesti valittaessa vaaleissa poliittisia päättäjiä sekä tietenkin myös vaalikausien välillä valvottaessa heidän toimintaansa. Demokraattinen johtaminen ei toteudu ilman kaikkien meidän mukana olemista ja vastuun kantamista.

Esa Lehtinen

Tarvittaessa olen valmis pitämään innostavia teemaluentoja erilaisissa organisaatioissa niin johtajuudesta, johtamisen eri alueista kuin myös työyhteisöjen toiminnan kehittämisestä. Näitä luentoja on mahdollista pitää myös etäluentoina. Yhteyttä minuun voi ottaa joko puhelimitse: 0500-699818 tai sähköpostitse: esa.lehtinen@kec.fi



Jätä kommentti

css.php